Vol 1 Opiskelu

Tiedän että lupasin pitää yksityiselämäni blogin ulkopuolella ja keskittyä vain pääsykoetta koskevien tekstien kirjoittamiseen. Mutta olen alkanut ajatella, että jotta kukaan voisi oikeasti tajuta missä mennään ja mitä rajallisten tekstien taustalla tapahtuu, täytyy minun varmaan hieman kertoa itsestäni ja taustastani. Saan samalla vähän jäsennettyä ajatuksiani hakemista, opiskelusta ja ylipäätään lääkiksestä. Ehkäpä jopa sitä motivaatiota.


Ensiksi hieman opiskeluhistoriaa:

Yläastetta ja päätöstä alkaa lääkäriksi seurasi luonnollisesti lukio. Lukio sattui juuri pahimmoilleen niin, että olin pitkäaikaisen parisuhteeni päätösvaiheessa, elin irtaantumisen aikaa ja kaikki ovet tuntuivat olevan avoinna. Luonnontieteiden opiskelu yksin kotona vektoreita pyöritellen oli lievästi sanottuna vastenmielistä. Silti kahlasin keskinkertaisin tuloksin matematiikan, biologian, kemian ja fysiikan pitkät oppimäärät. Fysiikaa en ikinä vaivautunut lukemaan, hyvä että tunnille viitsin raahautua. Olin kurssini ainut tyttö, ja opettaja katsoi paljon tekemisiäni (tai tekemättömyyttäni) läpi sormien. Nyt tuntuu että olen saanut aivan hyviä numeroita ihan ilmasta.

Tuli ylioppilaskirjoitukset, tuli pääsykokeet. Niin ja näin suoritetun lakin hankinnan jälkeen avasin vielä tuolloin pääsykoekirjana olleen Galenoksen. Koska eihän kukaan lue pääsykokeisiin ja ylioppilaskirjoituksiin yhtä aikaa, eiväthän arvostelijat nyt mahdottomuuksia voi vaatia osaamisen suhteen. Toisin kävi. Ei menty lääkikseen heittämällä. Pettymys oli karvas, joskin jo kokeessa tiesin ettei tässä nyt huraata huudeta. Välivuosi yms. siintivät jo kirkkaana mielessä. Lopulta päätin, että ala on kuitenkin oikea. Olisi vain aloitettava alusta, ja kivuttava reitti ylös.

Pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi. Koulu oli naurettavan helppoa, mutta ah niin ihanaa. Voin rehellisesti sanoa, etteivät ne vaipanvaihdot yms. ikinä vaivanneet minua töissä. Kun puin hoitopuvun päälleni, olin 100% lähihoitaja. Vaikka työ oli mielekästä, sopivan fyysistä ja mukavaa, kaipasin silti jotain. Sitä lääketieteellistä puolta. Tutkimuksia ja tuloksia. Diagnooseja. Kun akuuttihoidon harjoittelussa sitten toimin yhdessä päivystävän sairaanhoitajan kanssa ja suoritimme pienimuotoisia diagnooseja (hoidontarpeen arviointia, diagnoosiahan eivät saa tehdä muuta kuin tietyille koodeille tietyt erikseen koulutetut sairaanhoitajat) ja toimenpiteitä, olin aivan liekeissä. Tiesin, että tätä tahtoisin tehdä.

Niin tuli uudet pääsykokeet. En päässyt taaskaan lääkikseen.

Mutta sairaanhoitajaksi pääsin. Siinä ammatissa olen nytkin, enkä ole katunut päivääkään. Upeaa työtä upeiden ihmisten kanssa, ja vitsit, ne ihanat-kamalat potilaskontaktit. Mutta edelleen jotain puuttui. Jotain olellista. Katson edelleen vierestä, kun toiset tekevät unelmaani. He saavat suorittaa toimenpiteitä, joihin minulla ei riitä takin saati palkkakuitin pituus.

Niinpä edessä on jälleen uusi lääkiksen hakukerta. Lukiosta on aikaa jo kymmenen vuotta ja ennen yksinkertaiset ja selkeät asiat täytyy työstää uudelleen. Pieni inhorealisti sisälläni sanoo, ettei tämä vuosi tule vielä olemaan se THE vuosi. Ei, ellei jokainen tähti satu olemaan oikeassa asemassa. Mutta viimeistään vuonna 2019 olen elämässä viimeistä osaa suuresta suunnitelmastani, hankkimassa unelmieni ammattia.

Pidetään peukkuja meille kaikille! :)