Juhannus

Ensimmäinen recap postaus osoittautui melkoisen raskaaksi kirjoittaa ja julkaista. Tekstiä on paljon ja aihe melko masentava. Siksipä päätin postata vielä tänään hieman kevyemmän postauksen vastapainoksi. 

Kaksi viikkoa ollaan saatu nauttia hikikarpalpaloita hellivistä helteistä ympäri Suomea, tänään sunnuntaina  helle jatkui sateisen juhannuksem jäljiltä. Vaikka sadesäät juhannuksena eivät nyt ehkä auringonpalvojia niin hirveästi hykerryttäneet, itselleni viilennyt sää palautti hieman lisää virtaa akkuihin. Tunkkaisissa toimistoissa pyöriminen riittämättömän ilmanvaihdon kanssa ei ole itselleni sitä suurinta kesän herkkua.

Sade myös laski hieman siitepölyä ja tomua ilmasta. Ilman täytti ihana kukkien ja puiden tuoksu ja reissu landelle luonnon helmaan oli vääjäämätön. Värit, hajut, äänetkin, tuntuivat voimistuvan ja kirkastuvan aivan uudella tavalla. Keskikesän juhlaa siis parhaimillaan.

Kolmen päivän mittainen vapaa tuntui kieltämättä hyvältä, enkä aivan olisi valmis huomenna palaamaan ihmettelemään labran seiniä. 

Samalla oikeastaan unohtui miettiä tämän vuotiseen pääsykokeisiin liittyviä asioita. Tulosten julkistaminen on hyvin todennäköistä 3.7. ja siihen olisi siis hyvällä lykyllä enää viikko aikaa. Odotan päivää innolla, mutta toisaalta toivoisin voivani skipata tuon päivän. Henkisesti se tulee olemaan jälleen kuormittavaa, oli tulos mikä vain.

RECAP: Mitä tapahtui, vuosi 2019? Eli kuinka maailma meni jälleen sekaisin ja kuinka Koronakoe20 meni.

Tämä postaus aloittaa sarjan tarinoita, joiden tarkoituksena on tuoda blogi pikkuhiljaa ajantasaiseksi. Käyn jokaisen pääsykokeen ja niihin johtaneet valmistautumiset läpi suoden jokaiselle vuodelle vähintään yhden postauksen.  Samalla saan listattua jokaiselle vuodelle plussat ja miinukset, mitä hakukerta opetti ja miten opit kantoivat seuraavana vuonna.

Yllätyin huomatessani, että blogista löytyy päivityksiä vielä lähemmäksi loppuvuotta 2019. Olin ajatellut luovuttaneeni jo paljon varhaisemmassa vaiheessa. Silmäilin läpi tekstejä ja yritin palauttaa mieleeni niitä tunteita ja mietteitä joita koin tuolloin. Maailma on kuitenkin kokenut niin monta mullistusta tässä viimeisten vuosien aikana, että aikaa ennen pandemiaa tai sotaa on vaikea käsittää.

Vuoden 2018 hakukerta oli ensimmäinen johon olin tavoitteellisesti lukenut.  Mitään oletuksia sisäänpääsyyn ei kuitenkaan vielä ollut eikä vuoden 2019 koe tässä suhteessa poikennut. Lukuprosessi alkoi kuitenkin tuntua jo luissa ja nahoissa, öisin opiskeluun käytetyt tunnit yhdistettynä arjen pyörteisiin alkoivat nakertaa jaksamista. Koulupaikan lipuminen käsistä maistui  karvaalta, ja kyllä jokainen pettymys söi jo valmiiksi puutteellista itseluottamusta. Olin kuitenkin päättänyt vuoden 2020 hakukerran olevan ensimmäinen johon suhtautuisin vakavasti, ensimmäisenä aitona mahdollisuutena. Vuonna 2020 pääsykokeen saapuessa olisin jo sillä tasolla osaamiseni kanssa, että sisäänpääsy olisi realistisesti saavutettavissa.

 2019 joulukuussa ensimmäiset viestit Wuhanissa löydetystä uudesta taudista alkoivat levitä myös Suomen valtamediassa. Olin käyttänyt päivän opiskellessani kirjastolla, ja istuin täyteen ahdetussa linja-autossa matkalla työpaikalle. Olin käynyt työnantajan kanssa pitkän ja raskaan prosessin, jonka lopputuloksena olin saanut merkittävästi vähennettyä työaikaani tietäen että jokainen tunti pois työstä horjuttaisi myös perheen taloudellista tilaa merkittävästi. Muistan kuinka pahaenteisesti vatsaani puristi tuona hetkenä. Maailmanlaajuinen kriisi tuntui juuri sellaiselta asialta, joka tapahtuu kun kohdallani jotkin asiat edistyvät. Olin, ja olen edelleen, vakaa murphyn lain kannattaja. Yritin rauhoitella itseäni, epidemiat ympäri maailmaa eivät olleet mikään uusi asia. Ei median mässäily aiheella vielä tarkoittanut mitään muuta kuin että aihe kiinnosti ihmisiä, jolloin klikkiotsikoiden kirjoittaminen viruksesta oli vain viihdettä.

29.1.2020 rekisteröitiin suomen ensimmäinen koronatartunta. Kävellessäni yliopiston käytävillä joku yski takanani ja kertoi laskettelureissustaan. Tirolissa oltiin todettu valtava määrä tartuntoja, mutta eiväthän ne sieltä laskettelurinteen pusikoista heihin hyppäisi, tuumivat työkaverit.

 18.3.2020 Suomi sulkeutui. Kirjastot, yliopistot, julkiset kulkuvälineet suljettiin. Päiväkotiin tulisi tuoda lapsi vain välttämättömän tarpeen vaatiessa. Valmiuslaki nousi otsikoihin. Uudenmaan aluetta uhkasivat erityisen rankat toimet ja lifestyle blogit täyttyivät kirjoituksista miksi kukin oli nyt erityisen oikeutettu  matkaamaan lappiin, terveydenhuoltojärjestelmältään ehkä haavoittuvimpaan kolkaan Suomessa. Lappiin, jonne pääministeri virallisesti pyysi matkustamista välttämään. Hallitus osoitti toimillaan kuinka terveydenhuollossa työskentelevät, mukaan lukien alalta poislähteneet ja alalle vasta tulevat, olisivat tiukassa talutusnuorassa niin viranomaisten päättäessä. Valmiuslain nojalla kerättiin laaja rekisteri, johon terveydenhuoltoon liittymättömiltäkin työnantajatahoilta tiedusteltiin hoitohenkilökuntataustaisten ihmisten tietoja ilman työntekijän suostumusta. Ylityöt ja vapaa-ajan rajoitukset olivat herkullisen mahdollista työnantajille, sillä koronapandemian hoitamiseksi punotut lisätyn vallankäytön nyörit antoivat hoitajapulan kurimuksessa pitkään pyörineille terveydenhuollon johtajille mahdollisuuden sitoa ihmiset käyttöönsä myös silloinkin kun valmiuslain nojalla se ei ollut perusteltua. Ammattijärjestöjen edunvalvojat olivat pitkälle ylityölistettyjä yhteydenottojen määrän kasvaessa eksponentiaalisesti. Ihmiset tekivät jo valmiiksi raskasta työtä tilanteessa, jossa vuoron alkaessa et koskaan voinut tietää milloin seuraavan kerran kävelet ovista ulos.  Koronarokotukset määrättiin pakollisiksi naisvaltaisella allalla vaikka viitteitä haitallisista vaikutuksista oli jo havaittu kyseisessä kohderyhmässä, nuorten naisten keskuudessa. Suhtautuminen pakolla annettaviin lääkinnällisiin aineisiin jakoi mielipiteitä, eniten niiden välillä jotka olivat pakon kohteena ja joita pakko ei koskenut. Jokaisella oli mielipide, ja se äänekkäästi huudettiin somessa, kahvihuoneessa, kaupan kassalla tai tunturipuron varrelta. Pelko, epätietoisuus, uhkailu ja pakko värittivät arkea.

Koronapandemia oli valtava yhteiskunnallinen kriisi. Kollektiivinen trauma on sen verran syvä, että sen haavoja parannellaan vielä vuosia. Läheisiä menehtyi, ihmiset jäivät yksin, vanhemmat ja lapset erotettiin. Maailmalta kantautui tietoa nälästä kärsivistä kansalaisista, jotka väkivallan uhalla oli eristetty omien asuntojensa vangeiksi.  Kylmiöitä ei ollut tarpeeksi kaikkien vainajien säilyttämiseen.

Henkilökohtaisesti, olin täynnä pettymystä,raivoa ja vihaa.  Olin vuosia sitten päättänyt antaa osan itsestäni yhteiskunnan koneistoon ja jahdannut uraa, jossa voisin toimia ihmisten hyväksi. Nyt tuntui, että  vapaaehtoisuuteni oli heitetty romukoppaan, ja raastinraudalla riipien selkänahastani, ystävieni ja kolleegojeni selkänahasta, irroitettiin paloja muiden käyttöön. Itsemääräämisoikeuttamme ja ihmisarvoamme kyseenalaistettiin. 

Olin väsynyt.

Niin kovin, kovin väsynyt.

Olin onnellisessa asemassa, en ollut menettänyt yhtäkään oikeasti läheistä ihmistä tälle taudille, ja toimeentuloni oli hankaluuksista huolimatta taattu. Työt eivät tulisi loppumaan, se oli varmaa.

Silti, kaikesta huolimatta, ja kaikesta johtuen. Raajani tuntuivat lyijyltä ja ajatukseni päämäärättömältä usvalta.

 Pääsykokeiden järjestämisestä poikkeusoloissa yritettiin kuumeisesti saada kasaan koronakevään aikana. Lääketieteellä se tulisi olemaan sähköinen, ainakin ensimmäisessä osassa, jonka aikana tiukat osallistumisrajoitukset olisivat voimassa. Pääsykoe ei ollut enää ruusuinen haave tavoiteesta edetä uralla. Opiskelupaikka olisi saari keskellä myrskyä, viimeinen pelastusrengas uppoavassa laivassa.

Itse osallistuin vain ensimmäiseen osaan. Kokeen aikapaine oli itselleni sietämätön, sillä suurin ongelmani kokeen kanssa oli aina liittynyt nimenomana ajankäyttöön.  Olin hidas laskija, enkä luottanut lukevni tehtävänantoja oikein peläten typeriä huolimattomuusvirheitä. Tietokoneen käyttö osana opiskelua oli itselleni täysin outoa, olinhan tehnyt ylioppilaskirjoitukseni aikana jolloin ruutupaperi ja kynä oli kovassa huudossa. Kun tulokset lopulta julkistettiin,en malttanut odottaa kotiin tuloksien saapumista, vaan etsin hiljaisen varastokäytävän kädet täristen avatessani oppiporttia. Annoin itselleni kymmenen minuuttia aikaa kyyristyä lattialle viimeisen toivon poispääsystä haihtuessa. 

Vuosi pääsykoelukua olisi takana, epävarma tulevaisuus edessä.

.

.

.

Mitä sitten vuosi opetti?

Vuosi opetti minulle henkilökohtaisesti paljon itsestäni. Löysin sisältäni liekin, jonka luulin joskus tukahduttaneeni täysin. Huomasin olevani periksiantamaton ja luja tavalla, johon en itsessäni uskonut. Opin myös levon merkityksen. Tunsin nahoissani miten itsensä laiminlyöminen kostautui. Opin ottamaan itselleni tilaa.  Tajusin myös että omassa tavassani suunnitella lukemista oli puutteita. Laitoin liikaa aikaa tuttuihin ja turvallisiin tehtäviin, laiminlöin haastavat aiheet. Tarvitsisin tuekseni kootumman paketin opiskelua varten. Eivät pääsykoekurssit ole suosittuja  hakupainealoilla syyttä suotta.

 Maailmanlaajuinen katastrofi epäilemättä vaikutti jokaiseen tavallaan.  Asiasta on vaikea kirjoittaa, enkä halunnut liikaa ohjata tätä päivitystä tiettyyn suuntaan. Silti koen saaneeni tältä vuodelta paljon, ja olen tavallani kiitollinen saamistani opeista, vaikka niiden hinta tuntuukin suurelta. Ehkä liian suurelta.

Vuodesta voisi kirjoittaa pitkän sarjan, mutta haluan pitäytyä yhdessä päivityksessä. Pandemia on takana, ja sen taakan voi vihdoin pikkuhiljaa antaa hiipua pienemmäksi.  Ei unohtaa, mutta antaa jäädä historiaan.

Kiitos jos jaksoit kanssani tämän jakaa.

 

Seesteinen pala sunnuntaita

 Aurinko paistaa. Taivas on lähes pilvetön. Joku naapureista leikkaa nurmikkoa, ja ruohonleikkurin laulu onkin kesäkuisen lähiön lakkaamaton laulu, siinä missä lintujen sirkutus ja tuulen huminassa havisevat haavan lehdet. Käsillä on tavallinen sunnuntai, mies on harrastusten parissa ja istun terassillamme kahvimukin kanssa läppäri sylissäni. Lapset leikkivät vieressä merenneidoilla - vedentäyttämään vaaleanpunaiseen siivoussaaviin upotettu talon reunakivi luo yllättävän hyvin pientä merenneitoa replikoivan miljöön leikin tueksi. 

 

 

Olo on rauhallinen. Tyyni.  Edes sähkölaiteiden ja räiskyvän veden sijoittuminen alle metrin säteelle toisistaan ei tällä hetkellä hetkauta. Talon yli lentää laulujoutsenten aura kohti läheistä peltoa. 

Hetki on pala tyyntä keskellä myrskyä. Kesän aikana teen nykyisiin opintoihini liittyvää massiivista projektia, jonka läpivieminen vaatii 8-16 viikkotyöskentelyn lisäksi laajaa tutkimustiedon hakemista sekä raporttien kirjoittamista. Kesän lopussa saapuvat veronpalautukset antavat mahdollisuuden aloittaa myös tontille kaavailtuja rakennussuunnitelmia. 

Pääsykoe tulokset jännittävät jotenkin uudella tavalla. Jos tulokset saapuvat spekulaatioiden mukaisesti jo viimeisen viikon maanantaina, 3.7. eikä takarajaksi asetettuna 7.7., en todennäköisesti uskalla katsoa valintatulosta ennen kuin olen turvassa ihmisten ilmoilta. Viime vuonna katsoin tulokset keskellä labraa, ja kaikki funktionaaliset kyvyt menivätkin sen päivän osalta siinä. Onneksi kyseisenä päivänä työt olivat kevyitä rinse and repeat-tyylisiä tehtäviä. 

Tulosten tulemiseen on siis vielä aikaa kolmesta liki neljään viikkoon. Tuntuu uskomatomalta, että kokeesta onkin jo kulunut kolme viikkoa. Toisaalta olo on, kuin olisi vasta eilen sulkenut luentosalin ovet takanaan, mutta toisaalta, kuin kokeesta olisi kulunut jo vuosi. Kaikki kysymykset vastauksineen ovat pyyhkiytyneet jo mielestä. Olen aktiivisesti yrittänyt täyttää arkeani kaikella, mikä täyttää aikaa ja vaatii huomion kiinnittämistä muualle. 

Tyyni hetki on nyt erittäin paikallaan. Yritän ladata itseeni kaikki ne äänet, värit ja tunnelmat joita tällä hetkellä ympärilläni kelluu. Kupla puhkeaa kyllä pian, ja tunneskaala seilaa ahdistuksesta euforiaan.

Täytän vielä kupin kahvilla ja varastan meille hetken kiireetöntä aikaa vain olla.

Ihanaa sunnuntaita jokaiselle.

Viisvuotissuunnitelma: tuleva loppukatsaus ja mitä tapahtuu kaiken päättyessä?

 

 Vuonna 2018 jokin kolahti sisälläni. Huomasin olevani oman elämäni risteyksessä. Olin rakentanut talon ja hankkinut perheen. Koirakin löytyi, ja vaikkei tupa ollutkaan punainen, oli pihassa myös mansikkamaa. Olin unelmieni työssä. Melkein. Sinnepäin. En sittenkään. Hetken pysähdys ja huokaus: käytänkö todellakin elämästäni päivittäin kolmasosan vain katsoakseni kuinka unelmaani toteuttaa joku muu?

 

Olin valmistunut aiemmin hoitotyöhön. Luonteeseeni kuuluu suurten haasteiden edessä löytää syitä tyytyä vähempään, kuin mitä haluaisin. Ajattelin, että voisin luoda uran hoitotyöstä, eikä lopulta työllä ollut niin väliä, sehän oli vain tapa rahoittaa vapaa-aika. En kuitenkaan ollut ottanut huomioon kyvyttömyyttäni löytää merkitystä merkityksettömyydestä. Työ alkoi tuntua liian pieneltä. Raamit ja rajat ahdistivat. Mielenkiintoa, taitoakin ja erityisesti tahtoa olisi tehdä työ hyvin ja vielä vähän lisää. Jäykät hierarkiat ja laillistamisen rajoitukset iskivät vastaan: vaikka taitosi riittäisivätkin haastavimpiinkin tehtäviin, tarvitsit paikalle aina kiltin lääkärisedän/-tätin antamaan luvan niiden suorittamiseen. Kaikki tiesivät sen. Osa pönkitti tällä faktalla omaa asemaansa, egoaan. Väsyin. Suutuin. Päätin.

Nyt, aikuisena, tarpeeksi kypsänä ja motivoituneena. Aloittaisin retken johon olen ollut aina ennen liian pelokas tarttumaan. Hakisin lääketieteelliseen koulutukseen. Yliopistoon. Minä, duunarisuvun lapsi, josta ei ikinä odotettu tulevan mitään. Lähestyvä kolmenkympin kriisi siivitti haluani saavuttaa elämääni ne virstaan pylväät, joiden uskoin kannattelevan lopun elämäni arjen kuvaa. Oli aika luoda viisvuotissuunnitelma.

 

Elämäni on aina kulkenut pitkän tähtäimen tavoitteiden mukaan. Olen uskomattoman kyvytön käyttämään kalentereita, eikä ESTP luonteeni salli tarkkojen ja ahtaiden viikkosuunnitelmien laatimista. "Sitten joskus" -suunnitelmat sopivat hetkessä elävälle ihmiselle paljon paremmin. Vuonna 2018 aloitin projektin, jonka tähäimessä oli päästä viiden vuoden aikana lääkikseen. Haasteita oli, pieni lapsi, kasvava perhe, rakentaminen ja häät loivat elämäntilanteen joka oli äärimmäisen huono lähtökohta aikaa vaativaan opiskeluun. Lukiosta oli tietenkin kulunut jo aikaa, joten lähtötaso oli niinsanottu 0.

Aloitin projektin. Perustin bloginkin. Noin kaksi vuotta jaksoin sitä ylläpitää, kunnes totesin sen ohjaavan katsettani liikaa pois tavoitteesta. Blogi vaimeni, haave jäi.

 

Vuonna 2023 viisvuotissuunnitelma saavuttaa päätöksensä. Tämä on se vuosi, kun lopulta viisivuotinen luku-urakka, kaikkine kompastuksineen, kaikkine elämäntäytteisine ylä- ja alamäkineen saapuu päätökseensä. Tänä vuonna on kulunut tasan 5 vuotta ensimmäisestä aidosta hakuyrityksestä. Tähän asti jokainen hakukerta on päättynyt karvaaseen tappioon, ja uuden verisen taistelun aloitukseen. Kuukauden päästä on totuuden hetki. Koen olevani sen velkaa itselleni, sekä niille muutamille jotka iloa blogistani löysivät, että palaan vielä kertomaan, mihin kaikki johti. 

 Kuluvan kuukauden aikana aion päivittää blogia aktiivisesti ja käydä läpi matkaani. Viimeistään 7.7. 2023 valintakokeen julkistamisen takarajan merkkaavana päivänä, vannon, että tuon tulokset täällä julki. Odotukset ovat kovat, mutta niin ovat panoksetkin.

Mitä tapahtuu siis, kun yksi aikakausi sulkeutuu, paperit niputetaan pinoon ja on aika arkistoida viiden vuoden työt? Silloin on aika reflektoida, hyvästellä työ ja lopulta jatkaa. Jos paikka lääkiksessä jää edelleen saavuttamatta, on aika miettiä onko itsestäni vielä hakemaan vai onko aika asettaa uusia, mielenkiintoisempia tavoitteita. Jos huomaan tavoitteen tulleen saavutetuksi, jos opiskelupaikka on viimein saavutettu, alkaa uudenlainen, vapautuneempi jakso elämässäni. Elämä  kuitenkin jatkuu, tapahtui mitä tahansa. Pettymyksiä ja onnistumisia tulee silti. Akateeminen innostuneisuus on edelleen osa itseäni, ja olen vuosien aikana luonut pohjaa seuraavalle viisvuotissuunnitelmalle. 

Viisvuotissuunnitelman jälkeenhän laaditaan aina uusi viisvuotissuunnitelma.

 

Odottaviin tunnelmiin, ystäväsi, viisvuotissuunnittelija