Tämä postaus aloittaa sarjan tarinoita, joiden tarkoituksena on tuoda blogi pikkuhiljaa ajantasaiseksi. Käyn jokaisen pääsykokeen ja niihin johtaneet valmistautumiset läpi suoden jokaiselle vuodelle vähintään yhden postauksen. Samalla saan listattua jokaiselle vuodelle plussat ja miinukset, mitä hakukerta opetti ja miten opit kantoivat seuraavana vuonna.
Yllätyin huomatessani, että blogista löytyy päivityksiä vielä lähemmäksi loppuvuotta 2019. Olin ajatellut luovuttaneeni jo paljon varhaisemmassa vaiheessa. Silmäilin läpi tekstejä ja yritin palauttaa mieleeni niitä tunteita ja mietteitä joita koin tuolloin. Maailma on kuitenkin kokenut niin monta mullistusta tässä viimeisten vuosien aikana, että aikaa ennen pandemiaa tai sotaa on vaikea käsittää.
Vuoden 2018 hakukerta oli ensimmäinen johon olin tavoitteellisesti lukenut. Mitään oletuksia sisäänpääsyyn ei kuitenkaan vielä ollut eikä vuoden 2019 koe tässä suhteessa poikennut. Lukuprosessi alkoi kuitenkin tuntua jo luissa ja nahoissa, öisin opiskeluun käytetyt tunnit yhdistettynä arjen pyörteisiin alkoivat nakertaa jaksamista. Koulupaikan lipuminen käsistä maistui karvaalta, ja kyllä jokainen pettymys söi jo valmiiksi puutteellista itseluottamusta. Olin kuitenkin päättänyt vuoden 2020 hakukerran olevan ensimmäinen johon suhtautuisin vakavasti, ensimmäisenä aitona mahdollisuutena. Vuonna 2020 pääsykokeen saapuessa olisin jo sillä tasolla osaamiseni kanssa, että sisäänpääsy olisi realistisesti saavutettavissa.
2019 joulukuussa ensimmäiset viestit Wuhanissa löydetystä uudesta taudista alkoivat levitä myös Suomen valtamediassa. Olin käyttänyt päivän opiskellessani kirjastolla, ja istuin täyteen ahdetussa linja-autossa matkalla työpaikalle. Olin käynyt työnantajan kanssa pitkän ja raskaan prosessin, jonka lopputuloksena olin saanut merkittävästi vähennettyä työaikaani tietäen että jokainen tunti pois työstä horjuttaisi myös perheen taloudellista tilaa merkittävästi. Muistan kuinka pahaenteisesti vatsaani puristi tuona hetkenä. Maailmanlaajuinen kriisi tuntui juuri sellaiselta asialta, joka tapahtuu kun kohdallani jotkin asiat edistyvät. Olin, ja olen edelleen, vakaa murphyn lain kannattaja. Yritin rauhoitella itseäni, epidemiat ympäri maailmaa eivät olleet mikään uusi asia. Ei median mässäily aiheella vielä tarkoittanut mitään muuta kuin että aihe kiinnosti ihmisiä, jolloin klikkiotsikoiden kirjoittaminen viruksesta oli vain viihdettä.
29.1.2020 rekisteröitiin suomen ensimmäinen koronatartunta. Kävellessäni yliopiston käytävillä joku yski takanani ja kertoi laskettelureissustaan. Tirolissa oltiin todettu valtava määrä tartuntoja, mutta eiväthän ne sieltä laskettelurinteen pusikoista heihin hyppäisi, tuumivat työkaverit.
18.3.2020 Suomi sulkeutui. Kirjastot, yliopistot, julkiset kulkuvälineet suljettiin. Päiväkotiin tulisi tuoda lapsi vain välttämättömän tarpeen vaatiessa. Valmiuslaki nousi otsikoihin. Uudenmaan aluetta uhkasivat erityisen rankat toimet ja lifestyle blogit täyttyivät kirjoituksista miksi kukin oli nyt erityisen oikeutettu matkaamaan lappiin, terveydenhuoltojärjestelmältään ehkä haavoittuvimpaan kolkaan Suomessa. Lappiin, jonne pääministeri virallisesti pyysi matkustamista välttämään. Hallitus osoitti toimillaan kuinka terveydenhuollossa työskentelevät, mukaan lukien alalta poislähteneet ja alalle vasta tulevat, olisivat tiukassa talutusnuorassa niin viranomaisten päättäessä. Valmiuslain nojalla kerättiin laaja rekisteri, johon terveydenhuoltoon liittymättömiltäkin työnantajatahoilta tiedusteltiin hoitohenkilökuntataustaisten ihmisten tietoja ilman työntekijän suostumusta. Ylityöt ja vapaa-ajan rajoitukset olivat herkullisen mahdollista työnantajille, sillä koronapandemian hoitamiseksi punotut lisätyn vallankäytön nyörit antoivat hoitajapulan kurimuksessa pitkään pyörineille terveydenhuollon johtajille mahdollisuuden sitoa ihmiset käyttöönsä myös silloinkin kun valmiuslain nojalla se ei ollut perusteltua. Ammattijärjestöjen edunvalvojat olivat pitkälle ylityölistettyjä yhteydenottojen määrän kasvaessa eksponentiaalisesti. Ihmiset tekivät jo valmiiksi raskasta työtä tilanteessa, jossa vuoron alkaessa et koskaan voinut tietää milloin seuraavan kerran kävelet ovista ulos. Koronarokotukset määrättiin pakollisiksi naisvaltaisella allalla vaikka viitteitä haitallisista vaikutuksista oli jo havaittu kyseisessä kohderyhmässä, nuorten naisten keskuudessa. Suhtautuminen pakolla annettaviin lääkinnällisiin aineisiin jakoi mielipiteitä, eniten niiden välillä jotka olivat pakon kohteena ja joita pakko ei koskenut. Jokaisella oli mielipide, ja se äänekkäästi huudettiin somessa, kahvihuoneessa, kaupan kassalla tai tunturipuron varrelta. Pelko, epätietoisuus, uhkailu ja pakko värittivät arkea.
Koronapandemia oli valtava yhteiskunnallinen kriisi. Kollektiivinen trauma on sen verran syvä, että sen haavoja parannellaan vielä vuosia. Läheisiä menehtyi, ihmiset jäivät yksin, vanhemmat ja lapset erotettiin. Maailmalta kantautui tietoa nälästä kärsivistä kansalaisista, jotka väkivallan uhalla oli eristetty omien asuntojensa vangeiksi. Kylmiöitä ei ollut tarpeeksi kaikkien vainajien säilyttämiseen.
Henkilökohtaisesti, olin täynnä pettymystä,raivoa ja vihaa. Olin vuosia sitten päättänyt antaa osan itsestäni yhteiskunnan koneistoon ja jahdannut uraa, jossa voisin toimia ihmisten hyväksi. Nyt tuntui, että vapaaehtoisuuteni oli heitetty romukoppaan, ja raastinraudalla riipien selkänahastani, ystävieni ja kolleegojeni selkänahasta, irroitettiin paloja muiden käyttöön. Itsemääräämisoikeuttamme ja ihmisarvoamme kyseenalaistettiin.
Olin väsynyt.
Niin kovin, kovin väsynyt.
Olin onnellisessa asemassa, en ollut menettänyt yhtäkään oikeasti läheistä ihmistä tälle taudille, ja toimeentuloni oli hankaluuksista huolimatta taattu. Työt eivät tulisi loppumaan, se oli varmaa.
Silti, kaikesta huolimatta, ja kaikesta johtuen. Raajani tuntuivat lyijyltä ja ajatukseni päämäärättömältä usvalta.
Pääsykokeiden järjestämisestä poikkeusoloissa yritettiin kuumeisesti saada kasaan koronakevään aikana. Lääketieteellä se tulisi olemaan sähköinen, ainakin ensimmäisessä osassa, jonka aikana tiukat osallistumisrajoitukset olisivat voimassa. Pääsykoe ei ollut enää ruusuinen haave tavoiteesta edetä uralla. Opiskelupaikka olisi saari keskellä myrskyä, viimeinen pelastusrengas uppoavassa laivassa.
Itse osallistuin vain ensimmäiseen osaan. Kokeen aikapaine oli itselleni sietämätön, sillä suurin ongelmani kokeen kanssa oli aina liittynyt nimenomana ajankäyttöön. Olin hidas laskija, enkä luottanut lukevni tehtävänantoja oikein peläten typeriä huolimattomuusvirheitä. Tietokoneen käyttö osana opiskelua oli itselleni täysin outoa, olinhan tehnyt ylioppilaskirjoitukseni aikana jolloin ruutupaperi ja kynä oli kovassa huudossa. Kun tulokset lopulta julkistettiin,en malttanut odottaa kotiin tuloksien saapumista, vaan etsin hiljaisen varastokäytävän kädet täristen avatessani oppiporttia. Annoin itselleni kymmenen minuuttia aikaa kyyristyä lattialle viimeisen toivon poispääsystä haihtuessa.
Vuosi pääsykoelukua olisi takana, epävarma tulevaisuus edessä.
.
.
.
Mitä sitten vuosi opetti?
Vuosi opetti minulle henkilökohtaisesti paljon itsestäni. Löysin sisältäni liekin, jonka luulin joskus tukahduttaneeni täysin. Huomasin olevani periksiantamaton ja luja tavalla, johon en itsessäni uskonut. Opin myös levon merkityksen. Tunsin nahoissani miten itsensä laiminlyöminen kostautui. Opin ottamaan itselleni tilaa. Tajusin myös että omassa tavassani suunnitella lukemista oli puutteita. Laitoin liikaa aikaa tuttuihin ja turvallisiin tehtäviin, laiminlöin haastavat aiheet. Tarvitsisin tuekseni kootumman paketin opiskelua varten. Eivät pääsykoekurssit ole suosittuja hakupainealoilla syyttä suotta.
Maailmanlaajuinen katastrofi epäilemättä vaikutti jokaiseen tavallaan. Asiasta on vaikea kirjoittaa, enkä halunnut liikaa ohjata tätä päivitystä tiettyyn suuntaan. Silti koen saaneeni tältä vuodelta paljon, ja olen tavallani kiitollinen saamistani opeista, vaikka niiden hinta tuntuukin suurelta. Ehkä liian suurelta.
Vuodesta voisi kirjoittaa pitkän sarjan, mutta haluan pitäytyä yhdessä päivityksessä. Pandemia on takana, ja sen taakan voi vihdoin pikkuhiljaa antaa hiipua pienemmäksi. Ei unohtaa, mutta antaa jäädä historiaan.
Kiitos jos jaksoit kanssani tämän jakaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti