Täällä projekti jatkuu nuhaisissa ja syksyisissä merkeissä. Ulkona saataa, takassa on tuli ja kura sekä muta valtaa koko kämpän kun alavireinen äippä ei nyt vaan jaksais joka päivä imuroida. viileä sää saa entisestään mielen jotenkin uupuneemmaksi, tekee mieli vain kääriytyä villasukat jalassa viltin alle juomaan teetä. Kaamos aika lähenee siis vääjäämättä. Kynttilät odottaa, että joskus illalla olisi aikaa myös vähän tunnelmoida.
Eteneminen tapahtuu hitaasti mutta varmasti. Lasken tällä hetkellä pääsääntöisesti viime vuosien valmennuskurssien tehtäviä. Tehtäviä on hurjasti. Monet näistä ovatki yo kokeiden pohjalta tehtyjä, mikä tuntuu toimivan nykyisenlaisen kokeen harjoitteluun täydellisesti. Melko fysiikka voittoisesti on opiskelu siis alkanut, mikä toki ei ole yhtään pahitteeksi, onhan suurimmat osaamisen puutokset itselläni juuri sen saralla. Taas kerran vastassani on vanha tuttu mekaniikka helvetillisine kaavapyörittelyineen. Jostain syystä juuri nämä tehtävät, niin "helppoja" kun niiden ymmärtäminen onkin, tuottavat minulle eniten päänvaivaa. Niiden laskeminen vaan. On. Niin. Hidasta. Joutuu ihan tietoisesti taistelemaan sitä vastaan ettei menisi kurkkimaan oikeita vastauksia, josko sieltä löytyisi ratkaisua nopeuttavia vinkkejä. Toistaiseksi yritän mennä mahdollisimman vähällä teoriaopiskelulla. Kirjan käteen nostaminen toimii nimittäin täydellisenä unilääkkeenä, ja lukutunnit vähenevät entisestään.
Valmennuskurssille osallistumisesta olen edelleen sitä mieltä ettei se minun kohdallani ole kannattavaa enää. Tosin olen alkanut pyörittelemään päässäni erilaisten itseopiskelupakettien ostoa, ja tällä hetkellä mafy:n tarjoama houkuttaisi eniten.
Aivan ongelmatonta ei täällä kuitenkaan elo ole nyt viime viikkoina ollut. Sain nimittäin kokea melko omakohtaisesti miltä tuntuu, kun joutuupohtimaan omaa terveyttään ja elämään epätietoisuudessa. Löysin nimittäin rinnastani kyhmyn, ja siitäkös se ajatus sitten lähtikin laukalle. Kävin läpi mielessäni mielettömän määrän skenarioita mitä kaikkea kauheaa tästä voisi seurata ja syyllistin itseni niin perusteellisesti siitä, että olen heittänyt kallista aikaa hukkaan lukemalla, kun olisin voinut olla omille lapsilleni äiti.
Kyllä rintasyöpä on niin monen naisen, oikeastaan kaikkien, elämässä valtava mörkö. Siitä tiedetään, mutta sitä ei ehkä tiedosteta tarpeeksi arjessa. Näin itsellekkin kävi, kyhmy tuntui aivan sattumalta kun mahallaan nukkuminen olikin yllättäen kivuliasta. Onneksi omalla kohdallani kyseessä näyttäisi olevan aivan viaton juttu ja uskaltaa jälleen taas hengittää. Arki rytmit palaa, ja pääkoppa pikkuhiljaa uskoo ettei tässä olla vielä heittämässä lusikkaa kaivoon. Tieto lisää tuskaa, valitettavasti. Ja tällä alalla, missä jokainen tuntuu sairastuvan jok`ikiseen tarjolla olevaan mahdolliseen sairauteen, niitä kauhuskenarioiden vaihtoehtoja löytyy. Nyt kuitenkin ollaan vaan taas onnellisia että tällä hetkellä, nyt, ollaan terveitä. Vielä on mahdollista mennä omia unelmia kohti.
Että sellaista. Muistakaa naiset (ja miehetkin) että ne rinnat saisi tutkaista vähän tarkoituksenmukaisemmin kerran kuussa. Ja muutenkin kuunnella välillä omaa kroppaa.
Mukavaa loppuviikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti