Tuskan ja pelon hiki pukkaa koko ajan pintaan, mielialan ailahtelut on ihan hulluja, keksittymiskyky nolla ja välillä täytyy puhallela ikkunoita päin ja mietiskellä mukavia.
Stressitasot ovat täällä siis todella huikeat. Se alkuperäinen ajatus- käyn kokeilemassa sisäänpääsyä ilman stressiä ja paineita, hyvillä mielin, niin paljon töitä tehneenä kuin perhe-elämän puitteissa on voinut - on unohtunut jo aikoja sitten. Perhe-elämä on kärsinyt, lapset ovat olleet pitkiä päivä ilman äitiä, ja ainiin, mikä parisuhde? Opiskelumotivaatio on huipussaan ja paine oppia, muistaa, ymmärtää ja jumakauta enkö kerrannut tämän jo on vahvasti läsnä. Ahdistaa. Stressaa. Harmittaa. Usko omaan osaamiseen liukuu väliä 0-100 ihan hurjaa vauhtia. Tulisi jo koko koe, tai voisiko sen siirtä syksylle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti